Tervetuloa Survival Instinct -roolipelin foorumille!

Survival Instinct, tai kotoisammin SURVI, on post-apokalyptiseen maailmaan sijoittuva suomalainen foorumiroolipeli, joka keskittyy eloonjääneiden selviytymistaisteluun elävien kuolleiden valtaamassa maailmassa. Pelitapahtumat käynnistyvät Philadelphian kaupungissa, Yhdysvalloissa, mistä hahmojen matka joko jatkuu tai ei jatku pelaajien ja hahmojen tekemien valintojen perusteella.

Perinteisen sosiaalisen vuoropelaamisen lisäksi SURVIssa on tarjolla ylläpitojohtoista juonellista tarinaa, jonka etenemistä tukevat niin ajoittaiset juonipäivitykset kuin säälimätön Kohtalon Kourakin. Kukapa ei haluaisi tiirikoimistaidon oppineista zombeista tai yllättäen kesken pakomatkan puhjenneesta autonrenkaasta lisäjännitystä hahmonsa elämään!

Peruspelaamisen ja juonivetoisen pelaamisen ohella käytämme myös betatestausvaiheessa olevaa Tutustu hahmoihin pelien kautta -metodia, joka on juuri sitä, miltä kuulostaa. Hahmoesittelyissä ei siis liittymisvaiheessa kuvailla muuta kuin hahmon ulkonäköä ja hahmosta välittyvää yleisvaikutelmaa - kaikki muu nimestä, iästä, taustasta, persoonasta ja mistä tahansa muusta on niin kanssapelaajien kuin muiden hahmojenkin selvitettävä pelaamisen kautta.

Tutustu kaikessa rauhassa infoihin ja sisältöihin ennen mahdollista liittymispäätöstä. Jos jokin askarruttaa, ylläpitoon saa helposti yhteyden vierasboardin kautta.

Ikärajoitus K16


  Vastaa
Uusi ketju
Uusi äänestys

 Keep a little fire burning
Cooper
 Posted: Sep 15 2014, 04:15 PM
Lainaa
Group Icon









omatuntona Lazarus




Keep a little fire burning; however small, however hidden.

13. syyskuuta 2013, Philadelphian keskusta
Cooper & Artemis


Koko Logan Circle oli muuttumassa viidakoksi.

Marmorisessa suihkulähteessä seisova vesi oli täynnä roskia ja vaaleanharmaana rihmastona kasvavaa levää. Kävellessään altaan ohi mustaa putkikassia olallaan kantava mies tunsi nenässään liejusta nousevan happaman ja makean tuoksun ja nosti terävästi yskäisten kämmenselkänsä kasvojensa eteen. Puistoalueen nurmikko kohosi kuivana ja kesyttämättömänä melkein polven korkeudelle ja hoitamattomat ruusupensaikot pursuilivat kellertäviä rikkaruohoja. Joka puolella hoitamatonta viheraluetta makasi kuivuneen veren tahrimia ruumiita, joista yksikään ei, Cooperin onneksi, liikkunut.

Haaskalinnut kaarsivat keskustan yllä ja nokkivat ahnaasti roskia ja saastumattomia ruumiita. Kaikkialla lojui kuolleiden jälkeensä jättämää tavaraa.

Paristoja. Vitamiinitabletteja. Kondomeja. Tupakkaa.

Kyyristellessään vainajien seassa ja käydessään läpi heidän viimeisiä kantamuksiaan Cooper ei voinut kuin ihmetellä, mitä kaikkea ihmiset maailmanlopun keskellä hamstrasivat. Yhdestä repusta löytyi kahdeksan pussia Jolly Ranchersejä, alumiininen tölkki toffeevanukasta ja kuusi KitKat-suklaapatukkaa.

Jeesusteippiä. Spray-maalia. Lääkkeitä. Valokuvia.

Moni maassa makaava näytti ajatelleen tyhmänrohkeasti keskustan asuntojen ja liiketilojen olevan helppoa ryöstettävää ja päätyneen ahneuksissaan ajautumaan liian syvälle. Suurkaupunkien sydämet kuhisivat melkein poikkeuksetta niitä ja siellä liikkuessaan oli oltava jatkuvasti valmiina juoksemaan henkensä edestä. Jo muutamassa kymmenessä minuutissa ehdollistui varautumaan pahimpaan ja säikähtämään pienintäkin rasahdusta. Cooper mittaili alinomaa katseellaan jaloissaan makaavia siltä varalta, ettei joku olisikaan ollut yhtä vainaa kuin antoi olettaa.

Mitä mieheen itseensä tuli, ei hän olisi halunnut palata keskustaan alun perinkään. Hiekanvärinen SwissBike oli alkonut kuitenkin lahota hänen alleen ja tarvitsi kuumeisesti varaosia, mikäli sillä halusi polkea enää metriäkään. Cooper tiesi kaupungista vain kolme pyöräliikettä ja niistä kaksi syrjäisempää oli osoittautunut vesiperiksi: toinen oli palanut maan tasalle ja toinen oli tyhjennetty kauttaaltaan jo aikoja sitten. Viimeinen oljenkorsi sijaitsi vanhan tutun pyörittämän sarjakuvaliikkeen naapurissa. Sen oli parempi olla täynnä käyttökelpoista tavaraa.

Mikään tuulessa heiluvaa ruohoa lukuun ottamatta ei ollut liikahtanut sinä aikana, kun Cooper oli kahlannut tiensä ruumiskasan läpi hopeapajupuiden luo. Näin rauhallisia paikkoja tuli vastaan harvoin. Tummanruskeassa juurakossa makasi naisen ruumis, jonka pää oli potkittu ja tallottu mössöksi maata vasten. Mies kyyristyi polvilleen, hivutti olkalaukun naisen yltä ja alkoi tutkia sen sisältöä. Lompakossa oli parin sadan verran käteistä ja kuvia lapsista. Yhteen kuittiin oli kirjoitettu vapisevalla käsialalla puhelinnumero ja osoite kaupungin ulkopuolella.

Jossain särkyi lasi.

Auton varashälyttimen lauetessa Cooper oli, valehtelematta, vähällä laskea säikähdyksestä alleen ja ampaisi salamana takaisin jaloilleen. Äänen tulosuunnasta kantautui nyt myös laukauksia. Voi paska.

Pian Cooper näki heidät: noin sadan metrin päässä kaksi juoksevaa hahmoa pakeni perässään laahustavia zombeja. Olivatko he laukaisseet varashälytyksen yrittäessään murtautua johonkin autoon? Kun kaksikko kääntyi risteyksestä pyöräliikkeen suuntaan, Cooper sihahti muutaman turhautuneen kirosanan. Loistavaa. Fantastista. Nyt sen edusta kuhisisi kalmoja seuraavan viikon ajan.

Mies kiskaisi putkikassinsa vetoketjun kiinni ja nosti sen kaksin käsin olalleen. Hänen oli parempi lähteä liikkeelle. Varashälyttimen ääni kantautui varmasti usean korttelin päähän, eikä hän haluaisi jäädä odottamaan kauempaa vyöryvien kuolleiden aaltoa. Astuessaaan pois puiden alta Cooper oli kuulevinaan jotain ja nosti katseensa ylös. Pelkkä kahahdus?
PM
^
Artemis
 Posted: Sep 15 2014, 06:10 PM
Lainaa
Group Icon









omatuntona Liwyatan




Ajantaju oli hukkunut päässä pauhaavaan huminaan. Tunnit olivat kuin sekunteja, tai ehkä sekunnit kuin tunteja. Hän ei tiennyt, kaikki oli niin sekavaa. Pään sisäinen toiminta oli kuin painaisi korvaansa kaiuttimeen, basso särki päätä ja sai koko hennon kehon värisemään päälaelta varpaisiin. Kuin kuulisi pelkän huminan. Sanat hukkuivat siihen huminaan. Melodia hukkui siihen huminaan. Kaikki oli pelkkää huminaa ja lopulta siinäkään äänessä ei ollut enää pienintäkään tolkun hiventä.
Jatkuva alahuulen pureminen ja imeskely olivat saaneet huulet kuiviksi ja rohtuneiksi. Silmät punersivat pidätellyistä kyyneleistä. Tyttö tiesi, ettei ääntäkään sopinut päästää, mutta hän tiesi myös sen, kuinka hankalaa oli niellä nyyhkytyksensä. Kaikki oli niin kovin sekavaa. Hän ei ollut vieläkään alkuunkaan perillä siitä, mitä tapahtui. Ensimmäinen kohtaaminen oudosti käyttäytyvien ihmisten kanssa oli jo haalennut mielestä, sillä niitä kohtaamisia oli sen jälkeen sattunut hyvinkin tiuhaan. Päivittäin.
Artemis oli silti sillä sinisilmäisellä lapsenuskollaan luottanut siihen, että oli turvassa. Hänellä oli äiti ja isä, jotka pitivät hänestä huolta ja eivät antaneet hänen kadota, eksyä tai kuolla.

Se pienen lapsen viaton usko oli saanut hänet juoksemaan, kun äiti oli käskenyt. Huuto oli hänen päässään toistuvana nauhana, sekoittui siihen huminaan. Äidin pakokauhuinen ilme piirtynyt verkkokalvolle. Artemis oli juossut. Juossut sen, minkä pienistä hintelistä kintuistaan suinkin pääsi. Hän oli juossut, vaikka silmiin kihonneet kyyneleet olivat sumentaneet hänen näkyvyyttään. Hän oli juossut, vaikkei uskonut enää jaksavansa.
Niin nuori hän ei enää ollut, etteikö olisi ajan kanssa ymmärtänyt sitä, ettei kukaan ollut kertonut mihin juosta ja missä odottaa. Kukaan ei ollut kertonut edes miksi juosta, mutta... hän ei ollut enää niin nuori, ettei olisi osannut keksiä syytä itsekin. Hän oli nähnyt ne pedot omilla silmillään, kuullut ne omilla korvillaan. Hän oli nähnyt ja kuullut tarpeeksi monta kertaa aikaisemminkin tietääkseen mitä tapahtui, jos jäi kiinni. Naapurin mukava vanhempi nainen, joka aina koulun jälkeen oli tarjonnut Artemisille maitoa ja keksejä vanhempien ollessa vielä töissä, oli jäänyt kiinni ensin. Vielä silloin isä oli saattanut nostaa hänet syliinsä, peittää silmät ja kantaa hänen hentoa kehoaan itse juostessaan. Vaan isä oli jäänyt kiinni vain muutamaa päivää myöhemmin. Tyttö oli itkenyt silmänsä punaisiksi ja kurkkunsa niin kipeäksi, että seuraavana päivänä sanankin sanominen oli ollut liikaa.

Tänään se oli ollut äiti, jonka ne olivat saaneet ja Artemis oli liian turta edes ajattelemaan koko asiaa.

Hän oli juossut pienet jalkansa tunnottomiksi ja rakoille. Hän oli juossut tuntemattomaan maisemaan. Pelko ympäröi hänet kokonaan ja tyttö ei tiennyt jaksoiko enää juosta alkuunkaan. Hän oli päässyt jo karkuun. Kukaan ei ollut kertonut mihin mennä, mitä tehdä tai kenet etsiä ja hän ei pärjännyt yksin.
Hän oli vasta lapsi ja hän ei pärjännyt yksin. Kuitenkin, hän oli jo tarpeeksi vanha tietämään sen myös itse.
Askel pysähtyi viimein kokonaan ja Artemis kuivasi silmiään liian suuren hupparinsa hihaan, joka sopivasti sattui parkan alta pilkistämään. Suurien kauriinsilmien pelokas katse pälyili ympärille ja hänen onnekseen kaikki vaikutti toistaiseksi autiolle. Se kuitenkin tiedettiin, ettei moiseen sopinut luottaa liiaksi.
Pitkä värisevä hengenveto tarvittiin hakemaan ajatusta, mutta sellaista ei tullut. Koko hento linnunluinen keho värisi ja Artemis olisi halunnut särkyä maahan polvilleen ja itkeä. Aina ei vain voinut tehdä mitä halusi. Isä oli sanonut, etteivät isot tytöt tinttailleet aina vastaan, vaan tekivät mitä äiti käski. Äiti oli käskenyt juosta. Artemis ei jaksanut...

Vauhko katse haahuili ympäriinsä ja kai se oli ihan hetken mielijohde, kun hän otti askeleen kohti niitä hopeaisia puita. Jopa hän tiedosti, ettei tähän voinut jäädä, joten...
Kiipeäminen taittui kuin luonnostaan. Artemis oli aina tykännyt enemmän leikkiä puistoissa mielikuvitusystäviensä kanssa kuin kotona yksin nukkekodillaan. Muut lapsetkaan eivät koskaan olleet kuuluneet vapaa-ajan harrasteisiin. Hän oli liian pieni ja liian outo, jäi väistämättä aina jalkoihin.
Puun pintaan oli helppo tarttua. Kaarna ei ollut liiaksi liukasta ja oksien haarautuminen helpotti kädensiojen löytämistä. Hengittäminen kävi entistä raskaammaksi ja Artemista pelotti maistaa uupumuksen tuoma rautainen verenmaku niellessään. Silti, sitkeänä pikkuisena hän pääsi tarpeeksi korkealle ja sopivalle oksalle, johon asettua. Hän saattoi maata siinä oksien lomassa, kädet niistä vankimman ympäri kiedottuna ja tiedostaa, ettei tippuisi. Silmät painuivat kiinni kuin itsestään, eikä lapsukainen ollut varma pysyisikö edes hereillä. Tosin, oliko se edes haitallista nukahtaa? Oliko sen enää merkitystä?

Ajantaju jatkoi kuurupiiloaan, eikä Artemis tiennyt edes nukahtiko oikeasti vai lepuuttiko vain silmiään. Sydän kuitenkin oli pompata kurkkuun, kun hän havahtui meteliin. Vinkuna, joka jostain hämärästä syystä toi mieleen parkkihallit, eikä tyttö juuri nyt utuisessa mielessään keksinyt mistä se johtui.
Ote oksaan puristui tiukemmaksi ja alahuulen uhkaava väpätys postettiin lukitsemalla huuli hampaiden väliin. Kauriinsilmät tiirailivat pelokkaina puun lehtien ja oksien välistä tapahtumia, mutta ei hän mitään selkeää erottanut. Liikettä metelin keskeltä vain.
Artemis vingahti hiljaa ja varovaisin liikkein nousi istumaan kunnolla. Mitä hänen nyt pitäisi tehdä ja miten tietää mitä tehdä, kun kukaan ei neuvonut? Voisiko hän vain jäädä tähän ja toivoa parasta vai pitäisikö hänen juosta lisää, vaikka jalat tuntuivat jo nyt ihan muusille?

Katse hairahti alas maahan ja sydän oli pompata kurkkuun uudestaan, kun hän kohtasi katseen. Se oli joku takkutukkainen mies, muistutti menninkäistä. Muuten se ei sitten juuri oudolle näyttänytkään. Ihmissyöjätappajamutantti oudolle ainakaan.
Artemis tuijotti tummat nappisilmät suurina ja järsi väpättävää alahuultaan.
Polkkatukka oli hupparin hupun sisällä piilossa ja tytöstä näkyi vaatekerran alta vain kasvot. Hänestä oli ensivilkaisulla lähes mahdotonta sanoa sukupuolta.
Pieni hän oli, ja peloissaan. Sen näki jokainen, joka osasi katsoa.
PM
^
Cooper
 Posted: Oct 1 2014, 08:47 PM
Lainaa
Group Icon









omatuntona Lazarus




Lapsi?

Näky, jonka Cooper kohtasi yläpuolellaan oli jotain tyystin odottamatonta ja sai hänen pasmansa kauttaaltaan sekaisin. Aika ja paikka tuntuivat haalistuvan hetkeksi hänen ympäriltään ja tuudittavan takaisin jonnekin kauas.

Keittiössä mausteiden ja lämpimän omenasiiderin tuoksu. Televisiossa Frosty the Snowman. Lattialla lahjapapereista muodostunut keko.

Tyttö oli kietonut sormensa hänen hiuksiinsa ja piteli niitä käsissään kuin ohjaksia. Hän juoksi ympäri olohuonetta kantaen pienempää reppuselässään ja kuuli korvansa juuressa tämän kuplivan naurun.


Muutaman sekunnin ajan Cooper luuli näkevänsä oksistojen lomassa jonkun toisen. Ajatus pyyhkäisi varoittamatta hänen ylitseen ja sai hänet vetämään terävästi henkeä.

Hän näyttää melkein identtiseltä.

Napsahdus oksistossa palautti miehen takaisin tähän hetkeen. Lapsi oli vaihtanut asentoaan hänen yläpuolellaan ja tuijotti nyt häntä silmät lautasen kokoisina. Katse toi Cooperin mieleen ajovaloissa seisovan eläimen: pienen jäniksen tai peuranvasan. Toisen vaatteilla oli verta ja mutaa, mutta missään ei näkynyt merkkejä siitä, että häntä olisi purtu. Kuinka kauan hän oli piileskellut puussa? Tuskin päivää kauempaa?

Helmenvaaleilta kasvoilta paistoi villiintynyt pelko ja Cooper kohotti kätensä tervehdykseen äärimmäisen hitaasti. Tuntui, kuin toinen säikähtäisi pienimmästäkin yllättävästä liikkeestä, eikä hän missään nimessä halunnut saada tätä säntäämään karkuun. Mies joutui yskäisemään nopeasti saadakseen äänensä kuuluviin, hermostuneisuus oli tehnyt hänen kurkustaan karhean.

"Hei."

Rimppakinttuinen värähti, mutta katseensa ei liikahtanut miehen silmistä minnekään. Cooper yritti kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä, vaikka korviinsa kantautuva valitus voimistuikin koko ajan. Lähestyvien kuolleiden äänet kaivautuivat ihon alle ja nostivat niskavillat pystyyn. Pakottaessaan huuliaan hymyyn hän ei voinut olla ajattelematta, kuinka helposti lauma repisi irti hänen raajansa ja sisäelimensä päästessään tarpeeksi lähelle. Helvetti. Vauhtia, Coops.

"Oletko kunnossa? Pääsetkö alas? Täällä ei ole turvallista, meidän lähdettävä."

Cooper nosti laukkunsa paremmin olalleen ja ojensi toisenkin kätensä lasta kohti. Hän ei voisi vain juosta karkuun ja jättää toista oman onnensa nojaan, vaikka tiesikin takaraivossaan hyväuskoisen altruisminsa koituvan ennen pitkää kohtalokseen. Lähimpään turvapaikkaan vain. Jatkat sitten yksin eteenpäin, ok?

Viimeisetkin varashälyttimen ääntä säikähtämättömät linnut nousivat säksättäen lentoon hänen selkänsä takana. Puistoon oli saapunut muitakin.

"Hyppää, nyt! Ole kiltti!"
PM
^
Artemis
 Posted: Oct 2 2014, 08:39 AM
Lainaa
Group Icon









omatuntona Liwyatan




Yllättävänkin monta sekuntia pikkuruinen keijutyttönen pystyi kohtaamaan katseen, vaikka normaalisti tapasikin suoraa kohtaamista ihmisten sielunpeileihin välttää. Tilanne oli kuitenkin liian hämmentävä hänen kyetä ajattelemaan sitä, miten epäkohteliasta suora tuijottaminen oli. Kaiketi tällaisessa tilanteessa etiketin unohtaminen oli anteeksiannettavissa ja kuka tahansa olisi saattanut muutenkin helpostikin toimia totuttuja tapojaan vastaan.
Ympärille kaiketi kuvitteellisesti hänen päänsäsisällä langennut hiljaisuus aiheutti huminaa korvissa, ehkä jopa jonkinasteista huimausta. Rohtuneiden huulien järsiminen ei lakannut, eikä mitää muutakaan suoranaisesti tapahtunut useaan sekuntiin. Ainoastaan hiljaisuutta ja yritystä ymmärtää mitä edes tapahtui. Artemis sulki liiankin hyvin ulos verenhimoisten mätänevien ruumiiden lähestymisestä kielivät äänet.

Miehen käsi nousi tervehdykseen ja Artemis kuvitteli sen tapahtuvan hidastetusti vain hänen päässään. Tyttölapsen huulilta karkasi jonkinasteisesta helpotuksesta kielivä hiljainen naurahdus tuon miehen tervehtiessä häntä myös ääneen. Useita sekunteja hän jatkoi tuijottaen, kunnes viimein kaihtoi katseen, sipaisi toisella kädellä kainona hiuksiaan poskelta korvan taa ja nyökkäsikin hyvin pienieleisesti. Itkuisuus punersi hänen silmissään ja niiden alla. Kalvenneeseen alahuuleen jäi painaumia etuhampaista.

Toisessa tilanteessa hän olisi varmastikin kammoksunut kontaktia ottavaa täysin vierasta miestä. Muistanut kaikki ne varoitukset, joita hänen vanhempansa olivat jaksaneet toistella monta ja taas monta kertaa. Tässä hetkessä kuka tahansa kuitenkin oli lohdullinen, kunhan ei selkeästi mielinyt päästä iskemään hampaitaan häneen ja repimään lihaa irti luista roiskien verta joka paikkaan.
Artemis ei kuitenkaan halunnut ajatella liiaksi, hän oli vain pelokas lapsi keskellä järjetöntä maailmanlopun alkua. Mitä siitäkin olisi seurannut, jos hän olisi alkanut miettimällä miettiä aivan kaikkea mitä tapahtui tai voisi tapahtua.

Tummapiirteinen mies esitti nopeatempoisia kysymyksiä kaksi putkeen ja antoi perään toimintaohjeita. Polkkatukkainen naisenalku empi, sen näki hänestä. Pakokauhun ja arkuuden. Sen, miten hän nuoresta iästään huolimatta harkitsi vaihtoehtojaan liiankin tarkoin. Lopulta, ehkä kolmen sekunnin viiveellä, hän nyökkäsi kahdesti, kiristi laukkunsa hihnaa ja yllättävänkin ketterästi siirtyi muutaman oksan alemmas ennen kuin tosissaan hyppäsi miehen kehotuksesta. Hän uskoi itsekin olevansa typerä luottaessaan niin sokeasti siihen, että tuo tuntematon mies tosiaan ottaisi vastaan ja ei jättäisi häntä hirviöiden armoille.
Tiputusta ei jatkunut pitkästi, mutta varmasti Artemisin kaltainen höyhenen kevyt lapsikin joltain tuntui tipahtaessaan puusta käsivarsille. Kaikilla voimillaan tyttö ripustautui kiinni tuntemattoman kaulaan ja puristi umpeen silmänsä ja puri hammasta, ettei varmasti itkisi, vaikka päänsä ei järjestyksessä meinannutkaan pysyä. Kädet olivat miehen niskassa niin tiukasti kuin pikkuruisen tytön voimilla vain kykeni. Viimein hänkin kuuli lähestyvän metelin kunnolla, eikä se ainakaan houkutellut otetta irrottamaan. Hän pelkäsi niin, että päässä sumeni, mutta hän tiesi myös, ettei kykenisi tekemään mitään, jos irrottaisi. Hänen jalkansa olivat tohjona, eikä hän yksinkertaisesti vain jaksanut enää juosta.
PM
^
Cooper
 Posted: Nov 3 2014, 02:08 PM
Lainaa
Group Icon









omatuntona Lazarus




Pudottauduttaan oksalta lapsi ripustautui miehen kaulaan kuin myllynkivi.

Toisen alas niskaan valahtanut huppu oli päästänyt vapaaksi tämän mustanruskeat polkkamalliin leikatut hiukset ja ne kiemurtelivat nyt sähköisinä pitkin Cooperin kasvoja ja kaulaa. Hän tunsi, kuinka tyttö vapisi painautuessaan tiukemmin rintaansa vasten.

Cooper huokaisi tarttuessaan kiinni toisen pihtiotteeseen lukittautuneisiin käsivarsiin.

"Sinun on päästettävä irti. En voi juosta, jos roikut minussa noin."

Mies vilkuili ympärilleen samalla, kun puhui tytölle ja kampesi tämän kapeita sormia irti takkinsa kauluksesta. Pääsisäänkäynti oli muuttunut ahtaaksi pullonkaulaksi jäätyään naapurikortteleista laahustavien kuolleiden jalkoihin ja ensimmäisen aallon läpimädät, loisten asuttamat päät kääntyilivät nykien vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle. Laiskasti toisiaan vasten puskeutuvat olennot näyttivät siltä, etteivät olleet vielä huomanneet heitä.

Ehkä puun oksisto suojasi heitä. Ehkä tuuli puhalsi suotuisaan suuntaan. Ehkä kannattaisi vain juosta.

"Reppuselkään. Nopeasti."

Cooper kuuli, kuinka nurmi kahisi vauhtia ottavien jalkojen alla ja tunsi sitten tytön tömähtämän uudesteen itseään vasten. Nostettuaan toisen tukevasti istumaan ja varmistettuaan, etteivät laukkunsa putoaisi, hän juoksi. Korina puiston toisella laidalla yltyi mylvinnäksi.

Pääsisäänkäynnin lisäksi ulos pääsi toistakin kautta - sitä, jota pitkin mies oli tullut aiemmin sisään. Siellä tien toisella puolen olisi myös kerrostalokomplekseja, joiden palotikkaat olivat tarpeeksi matalalla tartuttaviksi. Tyttöhän oli tykännyt kiipeillä.

Asfaltoidulla pyörätiellä askeleet pöllyttivät ilmaan hiekkaa ja hienoksi silpuksi jauhautuneita paperinpalasia. Käännös vasemmalle. Lakastuneiden istutuksien vierellä jalka upposi jonkun pehmeään rintakudokseen. Suihkulähteen kohdalla vedestä nousi vaaleanharmaa ja pöhöttynyt ruumis, joka kurlasi matalasti ja heilautti surullisen lyhyeksi hajonnutta kättään heidän suuntaansa. Hengittäminen alkoi käydä raskaaksi. Tyttö tuntui painavan askel askeleelta enemmän. Raskas putkikassi paiskoi oikeaa reittä mustelmille.

Tikkaiden kohdalla Cooperin jalat alkoivat pettää hänen altaan. Kaksikon vauhti oli hidastunut tasaisesti koko matkan ajan ja kalmot olivat kirineet heitä huolestuttavan hyvin kiinni. Odottaessaan, että tyttö pääsisi ylös miehellä oli hyvin aikaa katsoa olentojen lähestyvän ja ajatella tulevaa. Veren maku suussaan ja otsaltaan valuva hiki näköä sumentaen hän ei ollut enää kovin varma siitä, ehtisikö itsekin ylös.

Mies ei ollut koskaan lyönyt ketään tosissaan. Ei tukistanut pikkusisaruksiaan rangaistukseksi, ei lopettanut kotieläintä. Hän oli ollut vain suulas ja hyvä esittämään kovaa, ei hän oikeasti ollut sellainen. Luoja paratkoon, hän oli pelännyt ukonilmaakin kuudennelle luokalle asti. Jos zombit saisivat hänet kiinni, hän voisi suosiolla jättää pyristelemättä vastaan ja vain toivoa menettävänsä tajuntansa nopeasti.
PM
^
Artemis
 Posted: Nov 9 2014, 08:43 PM
Lainaa
Group Icon









omatuntona Liwyatan




Tyttö ei tuntenut lainkaan halua päästää irti, mutta jopa hänen kaltaisensa typerä lapsi tajusi sen olevan tilanteen kannalta hyvinkin ehdotonta. Yksinkertaistahan se oli, mikäli mies ei pystyisi juoksemaan he joutuisivat molemmat parempiin suihin.
Tuo tumma aikuinen tarttui hänen käsiinsä irrottaakseen ne itsestään ja sekuntien viiveellä Artemis osasi viedä käskyn aivoihinsa ja päästää sormiensa otteen heltymään. Koko hento linnunluinen keho vapisi hänen tiputtautuessa jaloilleen ja seuraavan käskyn sisäistäminen vei taas useita ylimääräisiä sekunteja.
Taas seurasi pieni epävarma pään nyökäytys, vaikka tuskin se oli edes nähtävissä. Toinen oli jo kääntänyt hänelle selkänsä ja lapsonen otti vauhtia pongaten itsensä ilmaan ja saavuttaen tarvittavan korkeuden ennen kuin tömähti miehen selkään. Käsillä takerruttiin tiukasti hartioihin. Hän ei uskaltanut viedä niitä toisen ympäri, sillä vaikka hän hento oli ihan omassa tietoisudessaankin, Artemis uskoi vain kuristavansa miestä pelkonsa aikaansaannoksena. Jalat kiepattiin tiukasti miehen vyötärölle ja reisiä ja polvia puristettiin yhteen. Artemisilla oli kaikki yö pysyä selässä, kun miehen ottamat askeleet pitenivät ja kiihtyivät juoksuun.

Polkkatukkainen ihmislapsi puristi silmiään kiinni ja puri hampaitaan yhteen. Hän eli tilannetta lähinnä korvissaan soivan huminan läpi kuuluvista äänistä. Matka jatkui, äänet muuttuivat, mutta vain pieniltä osin. Hänen ratsukseen tietentahtoen joutunut mies hidasti vauhtia ennen pysähtymistä. Artemisin suuret kauriinsilmät räpsyivät auki hitaasti. Hän ei jäänyt odottamaan kehotusta huomatessaan ne tikkaat. Kädet päästivät irti miehen harteilta yksi kerrallaan ja tyttönen ripustautui siihen metalliin kiiveten ketterästi ja nopeasti ylemmäs. Voimattomaksi hän itsensä tunsi, mutta pelon ja paniikin pintaan puskema adrenaliini sai hänet jatkamaan hammasta purren. Itku oli herkässä, aivan varmasti tuloillaan, mutta hän jatkoi. Ensimmäiselle tasanteelle, vaistomaisesti vielä toiselle ennen kuin tupsahti istumaan luiselle perseelleen ja alahuultaan järsien hieroi kipeytyneitä käsiään yhteen. Tukka rokkui osittain silmillä, kun uhallaankin hän katsoi alas jääneisiin mätäneviin ihmistä etäisesti muistuttaviin olioihin.
PM
^
Cooper
 Posted: Dec 22 2014, 01:27 PM
Lainaa
Group Icon









omatuntona Lazarus




Adrenaliini sai sydämen iskemään tulta miehen rintalastan alla ja maalasi hänen ajatuksiinsa jälkiviisaudesta turhautuneita sävyjä.
Hänen olisi pitänyt pitää Banksilta varastamansa aseet ja lyöttäytyä niiden myöhemmin tapaamiensa selviytyjien riveihin. Luovuttaa suosiolla pyöränsä suhteen.
Tai vähintään jättää lapsi oman onnensa noj---.

Ryminä vaimeni Cooperin yläpuolella: tyttö oli päässyt viimein ylös. Nyt. Vapisevin käsin tummahiuksinen kurotti tikkaita kohti, tarttui niiden alimpiin askelmiin ja alkoi hammastaan purren kiskoa itseään ylös. Hionneiden kämmenien ote lipsui ja lapsen kannattelusta väsyneet käsivarret tärisivät.
Viimeisten askelmien kohdalla putkikassin miehen olkaa vereslihalle hiertänyt hihna valahti alas ja jäi roikkumaan hänen kyynärtaipeensa varaan. Ennen kuin Cooper ehti nostaa laukkua takaisin, alapuolella vellova zombiemassa oli jo takertunut siihen ja alkanut kiskoa päinvastaiseen suuntaan.

Helvetti, menköön. Parempi se, kuin sinä. Pari eturintaman epäkuollutta jäsentä lyhistyi korahtaen saadessaan naamalleen kilokaupalla puistoalueelta kerättyä roinaa.

Otsa hiestä märkänä ja kauttaaltaan täristen Cooper pääsi viimein ylös. Mies seurasi tyttöä kerroksen ylemmäs ja lysähti sitten voipuneena istumaan tämän viereen. Toinen näytti olevan ihan kunnossa, vaikka vapisikin kuin haavanlehti.

Tasatessaan hengitystään ja kootessaan ajatuksiaan kasaan Cooper ei voinut kuin ihmetellä hyvää onneaan. Hän oli edelleen hengissä. Tarpeeksi typerä ja itsetuhoinen leikkiäkseen sankaria, kyllä, mutta hengissä. Pyyhkiessään otsaansa takkinsa hihaan miehen huulille kohosi vieno hymy. Hän oli vielä vähän aikaa sitten pitänyt elämäänsä tylsänä ja merkityksettömänä ajelehtimisena päivästä toiseen. Mitä nyt? Romahtanut sivilisaatio. Pikkutyttöjä puissa. Zombeja ja niiden jaloissa nyt kaikki ne hyödykkeet, joiden turvin hän oli selvinnyt tähän asti. Tulitikut, taskulamput, proteiinipatukat. Kaikki. Mies pudisti päätään, nojautui kevyesti tytön kylkeen ja alkoi nauraa. Harva löisi vetoa heidänkaltaisensa reppuselkäkaksikon selviytymisen puolesta ja silti, vastoin kaikkia odotuksia, he olivat kivunneet tänne turvaan. Kohtalo 0, Coopsie-boy ja pikkuleidi 1.

"Katsotaanko, jos päästäisiin tähän taloon sisään?" Cooper kysyi viimein asteen vakavammin ja katsahti väsynein silmin tytön suuntaan. Mikäli paloi halusta löytää suojaisan yöpaikan ja korvaavia tavaroita laukun mukana menneiden tilalle, kannatti niitä lähteä etsimään heti. Ehkä tyttökin saisi suunsa auki, kun pääsisi jonnekin, missä levähtää.
PM
^
Artemis
 Posted: Jan 20 2015, 04:18 AM
Lainaa
Group Icon









omatuntona Liwyatan




//luulin tosissani vastanneeni jo aikaa takaperin D: ja lupaan vielä jossain vaiheessa keksiä miten näi pienellä ihmisellä pystyy edistämään pelin kulkua kunnolla!



Pelon kyyneleet eivät pysyneet poissa silmänurkista nyt, kun niille viimein oli sijaa. Paniikki purkautui, suuta kuivasi ja silmät kostuivat. Itku oli äänetön ja peitelty ylikasvaneeseen otsatukkaan, jota kylmänhiki liimasi kalpeaan ihoon. Alahuuli oli visusti hampaissa ja iho sen pinnalla rikkoutui purennan voimasta. Veri maistui suussa kuitenkin enimmäkseen hengästymisen ja pelon tähden. Hengitys oli katkonaista, raskasta ja toisti itseään hyvinkin epätasaisesesti. Tytöltä meni ohi lähes kaikki tapahtuva, kun päässä heitti vuoroin kuvaa todellisesta, vuoroin mustaa ja väliin valkoista. Häntä huimasi, mutta nyt se ei enää haitannut. Mätä liha ei seurannut heidän perässään ylös, he olivat toistaiseksi turvassa. Artemis ei sitä täysin käsittänyt, mutta hänen alitajuntansa antoi viimein kaiken purkautua.
Pieni keho säpsähti painosta, jota mies häneen nojasi. Ei se tietenkään koko kehoaan häneen tukenut, mutta se osakin hänen hentoutensa huomioon ottaen oli reilusti. Artemisin vetiset kauriinsilmät karkasivat siihen takkutukkaiseen ja hetken lamaantumisen perään hänkin hymyili arasti toisen tarttuvalle naurulle. Kai se hiukan rauhoitti, että aikuinen nauroi, vaikka tilanne oli mitä oli.

Pienen istutun tovin perään tuo hänet pelastanut mieshenkilö puhui. Sanat tyttönen sisäisti hitaasti, niihin reagoi vielä hiukan verkkaisemmin. Kuitenkin, tummatukkainen kääpiö nyökäytti päätään ja hitaasti könysi itseään takaisin jaloilleen. Vieläkään hän ei ollut rohkaistunut avaamaan suutan, mutta hänen kanssaan se vaati aina kärsivällisyyttä. Lapsi kun oli arka, eikä lainkaan tottunut puhumaan vieraille.
Huterat jalat ottivat askeleen, parikin, kohti sitä rappustasanteella olevaa ikkunallista ovea. Pölyttyneestä lasista lapsi koetti tirkistellä sisälle ensin kyyneleet silmistään hihaan pyyhittyään. Eipä sieltä hämärästä käytävästä ihmissilmä juuri mitään erottanut. Ei hän nähnyt kuin hämäriä rajoja lattian ja seinien välissä. Ei huonekaluja, ei tosin liikehdintääkään, mikä kaiketi oli ihan positiivinen asia.
Sirokokoinen lapsen käsi nousi hitaasti kahvalle, joka painettiin alas. Hän kiskaisi todetakseen oven lukituksi, mikä ei oikeastaan tullut yllätyksenä alkuunkaan. Silti, tyttönen pudisti itsekseen tuhahtaen päätään ja jätti alahuulensa jälleen hampaidensa uhriksi.
Hän oli ihan liian nuori tietääkseen mitä tehdä ja miten päästä sisään epärehellisin keinoin.
PM
^
Cooper
 Posted: Sep 17 2016, 12:57 PM
Lainaa
Group Icon









omatuntona Lazarus




Ikkunalasi hohkasi kylmää miehen painaessa otsansa sitä vasten. Vei hetken, ennen kuin paksun, samettisen pimeän seasta alkoi piirtyä esiin konkreettisia linjoja.

Kaksi oviaukkoa. Toinen oli suljettu ja toisen eteen oli tuotu kasa roinaa. Ei liikettä, ei verta, ei ruumiita. Hyvä. Pikkutyttö kuului kokeilevan ovea tasanteen toisella laidalla.

"Sekin lukossa?" Cooper kysyi ja vilkaisi toisen suuntaan. Tämä nyökkäsi pienesti ja näytti hetken siltä, kuin haluaisi pyytää anteeksi. Voi reppanaa.

"Hm. Harmi. Näkyikö ketään?

Polkkatukka pudisti päätään. Cooper maiskautti huuliaan ja käänsi katseensa takaisin ikkunaan. Evätty sisäänpääsy ei ollut lajissaan ensimmäinen: kaksikko oli tutkinut paloportaikon varrella olevia ovia ja ikkunoita jo hyvän tovin ja joutunut silti pettymään kerran toisensa jälkeen. Kaikki mahdolliset lävet olivat olleet joko lukittuina, umpeen tukittuina, pölyn peitossa tai kartoittamattomissa. Nyt kerros oli kuudes ja tasanne viimeinen. Muita vaihtoehtoja ei tulisi. Metallirakenteet rymisivät, kun tyttö kuului kävelevän kaiteen luo ja ottavan siitä tukea kovaan ääneen haukottellen. Cooperkin tunsi väsähtävänsä. Näkymä ikkunasta alkoi vääristyä ja silmiä kirveltää. Ei auta.

Mies riisui takkinsa ja kietoi sen löyhästi käsivartensa ympärille.

"Varo. Kohta jysähtää."

Lasi oli paksua, eikä rikkoutunut heti Cooperin iskiessä kyynärpäänsä sitä päin. Hän kurotti kaulaansa nähdäkseen, olisiko kumahdus havahduttanut jonkun, jota hän ei ollut aiemmin huomannut. Ei mitään. Hän nyökkäsi tytölle ja iski ikkunaa uudestaan. Pirstaloituessaan se varisi sirpaleita miehen jaloille. Pari pisintä ja terävintä poimittiin varovasti mukaan.

- - -


Sisäpuolella näki, kuinka avara huone todellisuudessa olikaan. Osa tilaa aiemmin pieniksi toimistokuutioiksi jakaneista sermeistä oli siirretty yhdessä raskaiden arkistokaappien kanssa toisen oviaukon eteen, mutta muuten jokaista huoneen pintaa peitti koskemattomuudesta kielivä pölykerros. Ei luodinreikiä, leiriytymisen jälkiä tai kiihtynein käsin seinille kirjoitettuja tekstejä. Ei virtsan hajua. Ei veritahroja. Ilmeisesti oviaukon tukkineet olivat katsoneet parhaaksi lähteä nopeasti jonnekin muualle.

Cooper nosti sormensa huulilleen merkiksi ikkunasta parhaillaan sisään kiipeävälle pikkutytölle ja käveli hiljaisin askelin oviaukon luo. Sermien välistä näki toiselle puolen, mutta siellä oli pilkkopimeää. Valtakunta taskulampusta. Ote kangasriekaleeseen osittain kääritystä sirpaleesta kiristyi.

"Onko siellä joku?", mies sanoi hieman normaalia puheääntään voimakkaammin ja jäi kuuntelemaan, vastaisiko joku. Kun kukaan, tai mikään, ei reagoinut hänen kutsuunsa, hän korotti äänensä huutoon.

"Haloo!"

Vain käytävän seiniä nuoleva kaiku vastasi. Miehen suupielet taipuivat voitonriemuiseen hymyyn.

"Jäädään vain tähän", hän sanoi tytölle ja katsoi tätä kunnolla ensimmäistä kertaa sitten puistokohtaamisen. Hiukset takussa, punoittavat silmät ja murehtiva ryppy kulmien välissä. Helvetti. Jos putkikassi olisi tässä ja nyt hänen käsillään, hän kaivaisi sen uumenista valokuvan ja pitäisi sitä vieri vieren toisen kasvojen kanssa. Ihan kuin Jewel.

Paitsi että se räkänokka osasi sentään puhua. Osasi. Osaa. Ikävä, yhtä lailla kivulias kohdata ja toivoa täynnä, juuri se sama, joka oli hopeapajujen alla kaapannut Cooperin ajatukset, löysi jälkeen tiensä miehen mieleen ja sulatti hymyn hänen huuliltaan.

Tajutessaan, kuinka kiusallisen kauaksi hän oli jäänyt tuijottamaan toista Cooper punastui ja siirtyi kurkkuaan selvittäen nurkassa seisovan vesipisteen luo. Logo pölyisen lähdevesiponttoonin kyljessä oli auringon haalistama ja puolet sen sisällöstä oli joko juotu tai vain haihtunut pois. Kaataessaan nestettä säiliön vieressä olevasta telineestä poimimaansa mukiin Cooper tunsi nenässään vienon ummehtuneen hajun. Hän maistoi, pyöritteli vettä suussaan hetken ja nielaisi. Hiekkapaperilta tuntuva möykky miehen kurkussa tuntui huuhtoutuvan alas nesteen mukana. Vapaa käsi kohosi peukalo pystyssä toisen suuntaan. Juotavaa. Tunkkaista, homeisen makuista, ilmavaa, pyöreää ja vähätanniinista tosin, mutta juotavaa.

Ilta-aurinko oli alkanut paistaa lasittomasta ikkunasta sisään ja valaisi kultaisella hohdollaan nyt koko toimiston. Varashälyttimen huutoa ei enää kuulunut.
PM
^
1 User(s) are reading this topic (1 Guests and 0 Anonymous Users)
0 Members:

Asetukset Vastaa
Uusi ketju
Uusi äänestys


 


 

Tämä on roolipeli. This is A Role-Playing Game.
Skin © Survival Instinct RP 2013